Lammikko

Allikossa – ensimmäistä kertaa sorsaa metsästämässä

Otin ensiaskeleeni sorsastamiseen viime syksynä kun lunastin kausiluvat Hyvikäällä sijaitsevalle Ridasjärvelle. Tähän pisteeseen asti metsästelyni oli rajoittunut kuiville valtion kanalintumaille maille ja lähietäisyydellä sijaitseva Ridasjärvi tarjosi mukavasti jatkoa metsästyskaudelle ja mahdollisti arkimetsästyksen.

Ridasjarvi
Ridasjarvi kartalla

Koska kukaan ei ole seppä syntyessään, lähdin ensireissulle ystäväni Rikun kanssa, joka lupasi perehdyttää minut sorsanmetsästyksen saloihin. Riku on pitkän linjan eräjorma ja varmasti vokotellut kyläkoulun tyttölapsia itsemetsästetyillä oravanhännillä jo silloin kun itse vasta opettelin rakennustaidon saloja dublo-palikoilla.

Tunnin ajomatkan ja lupalappujen lunastamisen jälkeen järvi kimalteli edessä ja vene laskettiin vesille. Riku soi jalosti kokan ampumapaikan kokemattomalle ja tarttui itse airoihin. Puolen tunnin kaislikoiden koluamisen jälkeen siirryttiin passiivisempaan metsästystapaan eli passittamaan aseet tanassa järvenselällä rehottavissa kaislikkosaarekkeissa.

Tässä vaiheessa voitiin todeta kaksi asiaa: yksi, järvellä ei näkynyt sorsan sorsaa ja kaksi, oli alkanut satamaan reippaanlaista tihkua. Molemmat seikat olivat hyvinkin tuttuja jo kanalintumetsältä ja toivat touhuun kotoisan tunnelman.

Koska vuori ei näyttänyt tulevan muhammetin luokse, pidettiin paatissa pikapalaveri ja todettiin sorsalauman varmasti vaanivan ruokojen seassa ja että rantojen kiertelyä olisi syytä jatkaa.

Satoi taas vähän enemmän. Riku puski urhoollisesti venettä läpi tiheiden kaislikoiden kun allekirjoittanut kyttäsi haulikko valmiina lentoon pomppaavia sorsalintuja.

Kylmää, pimeää ja märkää
Kylmää, pimeää ja märkää

Syksyn illat ovat kuitenkin lyhyitä ja aurinko alkoi pikkuhiljaa lähetä horisonttia. Oli aika suunnata rantaan päin. Koska olimme vielä keskellä rantakaislikkoa, oli luontevaa ottaa tilanteesta kaikki irti ja edetä sitä pitkin kotilaituria kohti. Ehkä se järven ainoa lintu osuisi soutulinjalle ja päästäisiin viimein tositoimiin.

Ridasjärvi ei loppujen lopuksi ole kauhean suuri, reippaalla mielellä sen halki soutaa noin puolessa tunnissa. Se on myös kohtuullisen rehevöitynyt ja rantoja verhoaa isolta osalta tiheä kaislakasvusto, jonka läpi Riku meitä gondolieerin lailla seisoen ohjasi työntämällä venettä eteenpäin yhdellä melalla.

Yht’äkkiä vauhti tyssäsi kokonaan. Syvällä uiva purtemme oli saanut pohjakosketuksen ja lepäsi vakaasti järven pohjasta puskevan kasvuston päällä. Ensimmäisestä mättäästä selvittiin kuitenkin irti ja ehdimme edetä vene lammenpohjaa raapien sellaiset sata metriä, ennen kun kävi lopullisesti selväksi, ettei tästä allikosta soutamalla selviydyttäisi.

– Mitäs nyt? kysyn kapteenilta, mutta vastaus on ilmiselvä: vene on kiskottava pusikosta väylälle käsivoimin. Alistuvan nyökkäyksen jälkeen me molemmat hyppäsimme lanteitamme myöten kymään veteen ja tartuimme veneen laitoihin kiskoaksemme sen selville vesille. Opin taas pari asiaa sorsanmetsästyksestä: yksi, tyhjäkään vene ei ole kevyt vetää ja kaksi, veneen kiskominen pimeässä järvessä hiljalleen yltyneen sateen kastellessa kaiken järvivedeltä säästyneen pinnan ei ole erityisen rattoisaa.

Kaikki hauska loppuu kuitenkin aikanaan ja niin mekin, puolen tunnin pimeässä puurtamisen jälkeen, saavutimme veneväylän ja pääsimme soutamaan sitä pitkin laituriin. Veneen tyhjennyksen ja pikaisen varustehuollon jälkeen päästiin kotimatkalle.

Sorsanmetsästyksen ensikokemukseni oli siis kaikinpuolin kattava. Neitsytreissun jälkeen sorsastaminen alkoi kuitenkin sujua huomattavasti sutjakammin, eikä venettä jouduttu enää kiskomaan jalkaisin. Päätyipä tuona vuonna jokunen lintu pataankin asti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *