Joka vuosi metsästysreissuille tuntuu muodostuvan vaivihkaa joku teema. Tänä vuonna se on ollut valkohäntäpeuran metsästys. Olen päätynyt sen kummemmin suunnittelematta kolmeen hyvin erityyppiseen jahtiin joissa kaikissa on ollut hauskaa ja hyvä meininki.
Valkohäntäpeura Suomessa
Valkohäntäpeura on Suomeen Amerikan Minnesotasta tuotu vieraslaji. Syynä istutukseen oli se, että 1930-luvulla hirvieläimillä ei pyyhkinyt erityisen hyvin kotosuomen kamaralla: metsäpeura oli jahdattu sukupuuttoon ja hirven kanssa oli käymässä kovaa vauhtia samoin. Nykyisin kohtuullisen yleinen metsäkauris puolestaan ei ollut vielä levinnyt Suomeen asti.
Minnesotaan muuttaneet siirtolaiset lähettivät parissa erässä yhteensä noin kymmenkunta yksilöä jotka luontoon päädyttyään olivat vuoteen 1962 mennessä monistuneet noin tuhanteen.
Nykyisin valkohäntäpeura on maassamme sangen runsaslukuinen ja jollain mittarilla maamme toiseksi tärkein riistalaji. Kanta on kaksinkertaistanut viimeisen viiden vuoden aikana ja räjähtänyt peurakanta suoranainen riesa. Maasedun Tulevaisuuden julkaiseman mielipidekirjoituksen mukaan peurakannan pääluku oli sata tuhatta yksilöä jo ennen vasomiskautta. Metsästettävää siis riittää suorastaan työksi asti, jotta peurakolarien määrä saadaan edes jotenkuten hillittyä.
Jahtikuviot ja -vehkeet
Sain alkusyksystä testattavakseni kaksi Zeissin tähtäinkiikaria: ajojahtiin soveltuvan Zeiss Conquest V6 1.1–6×24 -kiikaritähtäimen ja hämärässä metsästämiseen hyvin sopivan Zeiss Victory HT 3–12×56 -kiikaritähtäimen. Oman ensiasepakettini mukana tullut 3–9 suurennoksella oleva yleiskiikarini soveltuu kaikkeen jahtiin yhtä hyvin tai huonosti, joten tartuin hanakasti laatutähtäinten testimahdollisuuteen. Kiikaritähtäinten tarkemmista testauskokemuksista on tulossa juttua myöhemmin.
Onnekseni jahtimahdollisuuksia oli tarjolla niin että aseet ja tähtäimet pääsivät tositoimiin. Peurajahtien osalta kävin kolmessa jahdissa, joista kahdessa käytettiin kivääreitä ja kolmas oli tiiviisti passitettu ajojahti, jossa käytettiin haulikon täyteisiä.
Kyttäysjahtia pimeään asti
Syksyn ensimmäinen peurajahtini oli kyttäysjahti Turun saaristossa syyskuun loppupuolella. Lähdin reissuun pienellä ennakolla suoraan työpöydän äärestä ja olin perillä hyvissä ajoin ennen hämärän saapumista.
Seuralla jonka vieraana oli kiitettävästi peuralupia ja saalistakin oli saatu edeltävinä viikkoina. Mitään takeita peurojen ilmestymiselle pellolle ei kuitenkaan ollut.
Lämpimän kesän rippeet pitivät sään lämpimänä, joten mikäs siinä penkillä kölliessä ja peuroja odotellessa. Alkuilta menikin vartomisen merkeissä ja mielen muutellessa peltopassin reunamilta ajoittain kuuluvaa rapinaa megapukin askellukseksi.
Ilta oli pääosin hiljainen, mutta hämärän laskeutuessa pellolle viimein uskaltautui emä vasansa kanssa. Peuroista kumpikaan ei kuitenkaan jäänyt ihmettelemään sähkötolpan kylkeen kerättyä omenakasaa vaan eläimet suksivat suit sait sukkelaan pellon yli. Liekö syy kiireeseen ollut alueella pyörineet hukat.
Jostain syystä vasa kuitenkin päätti pysähtyä kolmeksi sekunniksi keskelle peltoa kesken ravin. Tilanne oli sen verran nopea, että vaikka sain vasan pisteelle sähläsin varmistimen kanssa ja menetin tilaisuuteni saaliiseen.
Victory HT pelasi jahdissa mainiosti: kiikarilla pystyi hakemaan kohteita pellolta vielä siinä vaiheessa kun maisema näytti paljaalle silmälle hämärältä mössöltä. Punapisteen laajat säädöt tekivät sen käytöstä mukavaa aivan pimeälle asti. Vaikka ampuminen olisikin onnistunut vielä tovin verran, ei meillä valitettavasti kuitenkaan ollut pimeää läpäiseviä katselukiikareita, joilla hakea mahdollisesti pellolle tulevia peuroja hämärän seasta, joten päätimme metsästyksen ja suuntasin kotia kohti.
Ajojahtia Länsi-Suomessa
Peuran ajojahti mäyräköirilla on suurinpiirtein hauskinta mitä voi tehdä housut jalassa. Sain ystäväni kautta mahdollisuuden osallistua maksujahtiin yhdellä Suomen peurarikkaimmalla alueella.
Olin ollut saman seuran vieraana jo viime tammikuussa ja odotukset olivat kohtuullisen korkealla. Jahti oli jälleen kerran järjestetty huolella: jahdin ohjaus oli selkeää, passipaikkoihin vietiin perille asti ja jahdin kulku selvitettiin perinpohjaisesti. Ja peuroja riitti.
Ensimmäinen ajo käynnistettiin siinä puoli kymmenen pintaan aamulla. Noin viisi minuuttia koirien irti päästämisen jälkeen kolmen peuran lauma juoksi passipaikkani vierestä. Rohkeampi olisi ampunut peuransa jo siihen, mutta koska päivä oli vasta aluillaan ja peurat päästelivät ohitseni täyttä laukkaa päätin olla hosumatta ja nauttia kauniin kuulaasta aamusta.
Päivä jatkui railakkaissa merkeissä ja peuroja näkyi, vaikka ensimmäisen tilanteen veroista lähikontaktia en amerikantuliaisiin saanutkaan. Porukassamme oli kuitenkin useita onnekkaita ja ampuipa yksi asemies ajosta tuplatkin.
Koska omalle kohdalleni ei päivän kuluessa ehtinyt osua kaatoa, jäin vielä illan päätteeksi kyttäämään vaikka aseen päälle oli pääjahtia ajatellen päätynyt Conquest ajojahtikiikari. No, pääsisinpähän ainakin ajoissa kotiin valon loppuessa.
Asettauduin pieneen metsäsaarekkeeseen pienen, pitkulaisen pellon puoliväliin ja aloin nakertelemaan kaikessa rauhassa päivän jahdista yli jääneitä eväitä. Mielessäni olin suunnitellut peurojen tulevan paikalle vasta hämärän saapuessa.
Peurat olivat kuitenkin toista mieltä, sillä pellon etäisimpään kulmaan ilmestyi pienisarvinen pukki tyttöystävänsä kanssa jo viiden pintaan. Etäisyys oli kuitenkin vielä sellainen, että en tohtinut yrittää kaukolaukausta ja jäin järsimään eväitä ja odottelemaan joko peurat hipsisivät pikkuhiljaa lähemmäs asemapaikkaani.
Ei kahta ilman kolmatta – ja sen kahta kaveria. Pullan mussuttaminen tyssäsi tykkänään kun metsästä oli kuin varkain hiipinyt uusi kolmen peuran rykelmä vähän alle sataan metriin passipaikastani. Sain käännettyä rintamasuunnan suhteellisen äänettömästi uuden peuraporukan suuntaan ja tuettua aseen kiven päälle.
Laukaus lähti noin 17:20 porukan pienimpään ja se kaatui paikalleen välittömästi. Koska nälkä kasvoi syödessä ja jäljelle jääneet kaksi peuraa jäivät hetkeksi tuijottamaan kaatunutta lajitoveriaan, päätin vaihtaa nopeasti maalia ja ottaa eräksi vielä sarjan keskikokoisen eläimen. Jälleen keuhkolaukaus nätisti lavan taakse ja peura kellistyi edellisen viereen. Jahtibudjettini oli nyt käytetty ja ehkä vähän vielä siihen päälle, mutta kokemuksista kehtaa maksaa.
Kahden peuran operointi autoon helpottui kummasti kun avulias seuratoverini ajoi sattumalta paikalle ja auttoi peurojen paketoinnissa. Jahti-isäntien lahtivaja oli viimeisen päälle varusteltu. Kahden peuran nylkeminen konevinssin avulla oli nopea suoritus yksinkin, ja pääsin lähtemään suhteellisen ajoissa ajamaan takaisin kotiin päin.
Kuten jo mainitsin, tässä jahdissa minulla oli matkassa Conquest V6 1.1–6 ajojahtikiikari. Sen matalinta suurennosta tuskin huomaa ja siksi kiikarin kanssa on luontevaa tähdätä molemmat silmät auki. Tähtäystuntuma ei silloin juurikaan eroa punapistetähtäimen käytöstä.
Toisaalta tähtäinkiikarin kuusinkertainen suurennos mahdollisti varman ja tarkasti tähdätyn laukauksen vähän etäämmällä olevaan maaliin – eli V6 oli nappi valinta tähän jahtiin.
Ajojahtia haulikolla
Kolmas syksyllä kokeilemani peurajahtimuoto oli jälleen ajojahti, mutta tällä kertaa hyvin pienellä alueella Etelä-Suomessa. Koska metsästäjiä oli passiketjussa noin parisen kymmentä saatiin ketjutus tiiviiksi mutta asetelma ja alue asettivat omat haasteensa luotiaseiden käytölle. Siksi jahdissa sovittiin käytettäväksi haulikon täyteisiä.
Täyteinen on haulikon patruunaan tehty luoti. Itseasiassa se on melkoinen murkula. Niitä voidaan ampua sekä rihlattujen että rihlaamattomien piippujen läpi. Täyteisellä varustettu haulikko on lyhyen matkan ase ja sen takavaara-aluekin on kiväärin luotia huomattavasti lyhyempi.
Jälleen kerran sää suosi metsästäjiä jahtipäivänä. Marraskuussa ei koskaan tiedä mitä luontoäiti heittää ulkoilijan naamalle (mutta yleensä se on vettä tai loskaa), tällä kertaa aurinko kuitenkin paistoi ja lämpötila oli karvan verran plussan puolella.
Järjestimme kaksi ajoa lounastauon molemmin puolin. Saaliiksi saatiin kaksi peuraa – molemmat sortuivat haulikkomiesten täyteisiin. Jälkimmäinen peura oli varustettu kohtuullisen komeilla sarvilla joten vaikka lihat päätyivät seuran vuosikokouksen pitopöytään, jäi onnekkaalle metsästäjälle komea muisto hienosta päivästä.
