Metsästysseurat ukkoutuvat, sanotaan. Rapistuvat seurat tarvitsevat maaseudun autioituessa kaupunkilaisia pelastamaan toimintansa, sanotaan. Miksi metsästysseurojen jäseneksi on sitten niin vaikea päästä ja millä konstilla tuon onnen ja auvon voi saavuttaa?
Vaikka Suomessa pääsee metsälle ilmankin, haluaa moni syystä tai toisesta seuran jäsenyyttä. Seurat puolestaan voivat joko haluta tai olla haluamatta jäseniä, tai vähintään ovat nuukia sen suhteen kenet joukkoonsa haluavat.
Ennen jäsenanomusarpajaisiin osallistumista kannattaa miettiä asiaa seuran vinkkelistä. Metsästysseuralla ei lähtökohtaisesti ole välttämättä tarvetta kasvattaa jäsenistöään – suuri jäsenmäärä ei ole itseisarvo. Seuran toiminta nyt ja tulevaisuudessa on kuitenkin riippuvainen muutamasta perusasiasta. Näitä ovat ainakin metsästysmaat, raha ja resurssit.
Tarjoamalla jäsenyytensä kylkiäisinä jotain edellä mainituista, eikä pelkästään lämmintä kättä, kasvaa hakemuksen hyväksymisen todennäköisyys merkittävästi. Elleivät seuran säännöt torppaa hakemustasi ensimetreillä.
Säännönmukaisesta seuratoiminnasta
Jos metsästysseuran säännöissä rajataan jäsenistö vaikka maanomistajiin tai paikallisiin asukkaisiin, ei hakemusta kannata jättää. Säännöt ovat sääntöjä eikä seuran hallitus voi niistä poiketa edes halutessaan. Miksi seurat ovat sitten halunneet rajata jäsenistönsä sääntöjen avulla?
Suomessa metsästysseurat ovat pääasiassa paikallisia, jonkun tietyn alueen maanomistajista ja metsästäjistä koostuvia porukoita jotka ovat syntyneet organisoimaan toiminta-alueensa metsästystä ja siihen liittyvää oheistoimintaa. Sääntöihin istutettu vaatimus paikkakunnalla asumisesta varmistaa toiminnan pysymisen jatkossakin paikallisasteella. Se onko se kaikkien seurojen osalta ikuisesti järkevää maanomistuksen hajautuessa on sitten toinen asia.
Toinen säännöissä esiintyvä asia on koejäsenyys. Metsästysseura ei varsinaisesti ole jäsentensä palveluorganisaatio, vaan tapa tehdä asioita ja hankkia omistusta yhdessä saman henkisen porukan kanssa lain sanelemissa raameissa. Jäsenistön tulee olla yhdistystoiminnassa tasavertaisessa asemassa. Tämä tarkoittaa sitä, että yksi mätämuna voi paskoa helposti koko pullataikinan. Sellaisten yhdistysten säännöissä, jotka pyrkivät kasvattamaan jäsenistöään on usein otettu vaaranpaikat huomioon koejäsenyydellä. Näillä pyritään karsimaan joukkoon sopimattomat ja vapaamatkustajat. Koejäsenyys on sikäli positiivinen asia sekä seuran että jäsenkokelaan puolelta, että se mahdollistaa uusien jäsenien hankinnan melko riskittömästi.
Rahalla jäseneksi
Toiminnan kehittäminen vaatii rahaa. Kuvetta pitää kaivaa ampumarataa, lahtivajaa ja metsästysmajaa varten, mikäli sellaisia fasiliteettejä mielii rakentaa tai ylläpitää. Rahaa vaatii myös vastikkeellinen maanvuokraus. Seurat voivat kerätä kolehtia jäseniltään jäsenmaksuilla, mutta myös uusien jäsenten hankinta kasvattaa metsästysseuran kassaa liittymismaksujen muodossa. Jos jäsenmaksut ovat seuran pääasiallinen tulonlähde, ei porukan määrää voi päästää tippumaan kipurajan alle ilman toiminnan jatkuvuuden vaarantumista.
Joissain seuroissa on sanalla sanoen muhkeat liittymismaksut. Koska nykyiset jäsenet ovat kantaneet kortensa kekoon lahtivajojen ja metsästysmajojen rakentamisessa, vaaditaan uusiltakin jäseniltä tasavertaisuuden nimissä rahallista panostusta. Se lienee ihan reilua. Tukevahko lasku liittymisvaiheessa auttaa varmasti osaltaan seuratoimintaan sitouttamisessa, vaikka se karsiikin monta jäsenehdokasta.
Marssiminen hallituksen pakeille lompakko levällään ei toki takaa jäsenyyttä, sillä mikään metsästysseura tuskin on niin persaukinen että pitää rahaa ainoana jäsenkriteerinä. Voivathan seurat kartuttaa kassaansa myös metsästyslupia myymällä.
Reippaalla mielellä
Seurojen ukkoutumisesta on puhuttu jo parikymmentä vuotta. Se ei tarkoita sukupuolijakaumaa, vaan sitä että ihmiset vanhenevat ja metsästysseuran tulee korvata luonnollinen poistuma tavalla tai toisella.
Ukkoutumisen vaikutuksia kuitenkin saatetaan liioitella tai se koskee lähinnä kuolevia kyliä: Tuomas Sirviön opinnäytetyössä vuodelta 2013 mainittiin, että tutkituista Pohjois-Karjalan metsästysseuroista lähes 80 % koki saavansa uusia jäseniä helposti. Tuoreemmassa, Riistakeskuksen vuonna 2016 tekemässä tutkimuksessa todettiin että vaikka nuorten rekrytointi oli heikentynyt on seurojen jäsenistön valtaosa vielä toistaiseksi 25-65 vuotiaita. Suunta on kuitenkin huonontunut.
Väen vähenemisen ongelmaa ei voida ratkaista hankkimalla uusi jäsenistö puolentuhannen kilometrin päästä, sillä yhdistystoiminta vaatii aikaa ja vaivannäköä myös metsästyskauden ulkopuolella. Harva metsästäjä viitsii pungertaa paikalle satunnaista kokoustamista varten, mikäli muita sidoksia paikkakunnalle ei ole. Kerran syksyssä metsojahtiin saapuvalla jahtihenkilöllä taas ei ole seuratoiminnalle mitään annettavaa.
Seuratoimintaan kuuluu paljon muutakin kuin metso- tai hirvijahti: riistan ruokinta, kolmiolaskennat pienpetopyynti, pilkki- ja onkikisat tai muu yhteistekeminen, talkoot ja erilaiset kokoustamiset. Ennen jäsenhakemuksen jättämistä kannattaa pohtia miten omaa aikaansa voi käyttää seuratoimintaan nyt ja tulevaisuudessa.
Toki maaseudun autioituminen voi ajaa seurat kiinnostumaan tulevaisuudessa myös ulkopaikkakuntalaisista jäsenistä. Hirviporukan harventuminen voi johtaa sellaiseen sietämättömään tilanteeseen, että kiintiöiden täyttäminen tulee mahdottomaksi ja metsänomistajat hermostuvat. Jos seuralla ei ole mahdollisuutta tai kiinnostusta metsästyksen ulkoistamiseen maksua vastaan, voi kaupunkilaisten rekrytointi olla käypä vaihtoehto toiminnan pitämiseksi hengissä.
Seuran sisäinen politiikka
Metsätysseurojen sisäinen politiikka voi olla myös jäsenhankinnan este. ”Vanhat jäärät” pitävät kiinni oikeuksistaan ja perinteistään muiden jäädessä rannalle ruikuttamaan. Mari Kivitalo puhuu Maaseudun Uusi Aika -lehden artikkelissaan ”portinvartijan ongelmasta”:
Seuroissa ikääntynyt maataomistava jäsenistö pitää kiinni metsästysoikeuksistaan, mikä vaikeuttaa uusien metsästäjien sisäänpääsyä kentälle.
Mari Kivitalo, ”Metsästyksen kentän logiikka ja kulttuurinen kestävyys”
Jäsenyyden kriteerit eivät kuitenkaan voi olla rajattoman löyhät, sillä seuran tarjoamat metsästysresurssit ovat rajalliset. Pitämällä kriteeristö korkealla pyritään varmistetaan se, että uudet jäsenet tuovat seuraan sen toimintaa vahvistavia elementtejä.
No miten sinne he**tin metsästysseuraan sitten pääsee?
Summattuna: jättämällä hyvin mietityn hakemuksen. Suomessa on tuhansia metsästysseuroja ja joku niistä varmasti on valmis huolimaan lisää jäseniä. Seuroilla on sääntöjensä puitteissa oikeus päättää kenet ottavat jäseneksi, joten hakemus kannattaa rustata mieluummin siitä kulmasta mitä sinulla on kyseiselle metsästysseuralle tarjottavaa.
Myös ihmissuhteet auttavat eteenpäin elämässä ja verkostoitumisesta ei ole haittaa. Muihin harrastajiin kannattaa tutustua, ihan pyyteettömästikin, sillä yhdessä tekeminen on yksinjurnuttamista opettavaisempaa. Jäseniä rekrytoivista seuroista kuulee tuttujen lisäksi mm. sosiaalisessa mediassa, Metsästäjä-lehdessä ja kahvipöytäkeskusteluissa ampumaradoilla.
Neuvoipa joku Facebookissa kieli poskessa ottamaan maanomistuksen pariutumiskriteeriksi.
Metsästysseurat ovat ihan rehellisesti täynnä selkärangattomia paskoja, jotka nuolevat isäntien ja paikkakunnan isojenkäisten perseet vaikka heti niiden tullessa paskalta.
En ole ikinä tavannut raukempaa porukkaa kuin seuran jäsenet. En myöskään ahneempaa: maata pitää saada lisää, vaikka seuran maista hyödynnettäisiin vain muutama prosentti. Ja niinhän asia on.
En suosittele ketään hakemaan jäseneksi seuraan, mikäli ei ole sellainen kuin edellä kerron.
Vaan sellaisia tämä paska maa on kyllä täynnä.
Olet oikeassa, että seuraan ei pidä hakeutua ilman tervettä jäsenistöä. Selkärangattomuus on tuskin hirveän yleistä, muutaman seuran jäsenistöä tavattuani.
Katkeroitumalla eniten kärsii yksilö, seuraavaksi eniten ympäristö. Luo hyvää, mutta karsi ympäriltäsi ”selkärangattomat”. Kyllä tässä nyt ihan tyytyväisenä voi elellä, vaikka seuraan ei ole minuakaan huolittu. Muistuttelen itseäni aina tilaisuuksien tullen, jotta en sortuisi itsesääliin ja vitutuksen alhoon. Ostan lihani kaupasta, tulee pitkässä juoksussa myös edullisemmaksi niin. Kunto vain laskee, jos sitä haluaa huonona pitää.
Olen itsekin etsiskellyt sopivaa metsästysseuraa, johon liittyä. Ukkoutumista voisin olla hyvin estämässä, olenhan nuori nainen, joka metsästää. Mieheni on metsästänyt jo pidempään. Itseasiassa juuri hankimme kolmannen täytetyn peuran pään kuistille.
Meidän nuorten aikuisten tulee perustaa oma seura, jossa voimme rajata edellä mainittuja lieveilmiöitä. Pitää katsoa jos sitä maata ostaisi jonkunverran tähän tarkoitukseen.