Metson metsästyksestä

”Sieltä se lähti, metsäsaarekkeesta suoraan edestä ja päättikin lentää poikittain suota pitkin mun sivulta. Nyt tai ei koskaan, ja mä tyhjensin molemmat piiput. Sulka pölisi mutta se piru jatkoi vaan.”

”No pakkohan sitä oli mennä katsomaan. Totesin, jotta joko se metso tulee tänään reppuun tai sitten ei ikinä – tätä korttia ei jätetä kääntämättä. Parisataa metriä mä tamppasin takamatkaa sen linnun perässä ja olin jo varma, ettei hommasta tule paskaakaan, mutta sit se hyppäsi suoraan ilmaan yhdestä pöheiköstä, viidentoista metrin päästä mun edestä. Tällä kertaa riitti alapiippu ja metso makasi mättäällä.”

”Ai mitä mä sitten tein? Vetäsin kännykän esiin ja rupesin ottamaan saalisselfieitä.”

Mainittakoon tässä raossa, että tusinalla omakuvia pyrittiin itsetunnon pönkittämisen sijaan varmistamaan se, että edes yksi niistä näyttäisi säälliseltä. Yksin on kohtalaisen hankala ottaa saaliskuvia – varsinkin jos menetelmänä on iskeä puukko kuuseen ja laittaa kännykamera lappeelleen terän päälle.

Miltä se metso näyttää

Ukkometso, tuo korpimetsien pulska kuningas, on lintumiehelle se viimeinen kortti värisuorasta. Moni kertoo jahdanneensa ukkoa vuosikaupalla, ennen kun se oikea on osunut kohdalle ja saatu saaliiksi, toisille metsopaisti on vuotuinen herkku. Homenokan huijaamisen todennäköisyys kasvaa, jos metsästäjä tuntee linnun elintavat ja omistaa joko hyvän koiran tai kestävät saappaat.

Metso on kanalinnustamme suurin. Uros painaa noin neljä kiloa ja ja naaras kaksi. Toki vaihtelua esiintyy ja ainakin tarinoissa on saatu saaliiksi seitsemänkinkiloisia mahtilintuja. Naaraan siipiväli on keskimäärin noin 60 cm ja koiraan noin 85 cm.

Koirasmetso on väritykseltään mustan-, ruskean- ja harmaankirjava. Silmän päällä on punainen ”pilkka” ja kainalossa valkoinen täplä. Naaras on ruskeankirjava, sen rinta on punertava ja selässä saattaa olla valkeita täpliä. Naarasmetson yleisväritys on harmaan ja valkean kirjava. Rinta on ruosteenpunainen ja selässä voi esiintyä vaaleita täpliä. Koppelon voi sekoittaa naarasteereen ja sen selkein tuntomerkki on linnun pyöreäpäinen pyrstö.

Tiesitkö, että Suomesta löytyy kolmea metsolajia? Pohjois-Suomea asuttaa Pohjolan metso (Tetrao urogallus urogallus), Keski-Suomea Karjalanmetso (Tetrao urogallus karelicus) ja etelää puolestaan Saksanmetso (Tetrao urogallus major), jota ei kuitenkaan esiinny puhtaana vaan sekoittuneena Karjalanmetsoon. Metsorodut ovat häilyväntuntuinen käsitys: ilmeisesti erirotuiset metsot ovat sotkeutuneet toisiinsa ja sekasorttia löytyy ainakin rotujen reuna-alueilta. Toisekseen mistään ei tunnu löytyvän eri metsorotujen tunnusmerkistöä, joten lajitunnistus lienee mahdotonta. Tässä voi joku viisaampi auttaa?

Kulkemattomien korpimaiden kuningas

Jotta pääsee edes yrittämään metsoa, on osattava hakeutua sellaiselle alueelle, josta metsokukon voi teoriassa tavoittaa. Vaikka metsoja lentelee ikkunan läpi Espoon Olarissakin, ei kanalintujen hätyyttely kehäteiden sisäpuolella tuota todennäköisesti tulosta. Vaikka lintua esiintyykin Ahvenanmaata ja Ylä-Lappia lukuunottamatta koko maassa ovat metsokannat tiheimmillään Kuhmon, Lieksan, Joensuun ja Ilomantsin seuduilla.

Homenokka elelee rouvansa, jota myös koppeloksi kutsutaan, kanssa mieluiten vähän väljemmissä metsissä. Siinä missä pyrähtelevän pyyn yhyttää tiheiköstäkin, vaatii metson lentoonlähtö riittävän leveän kiitoradan. Metso ei lähde haulinkantaman säteeltä liikenteeseen metsästäjän huomaamatta – ryske on melkoinen pienimpien oksien katkeillessa linnun tieltä sen piiskatessa itseään irti maan vetovoimasta.

Tyypillinen metson elinympäristö on vaihteleva havu- tai sekametsä kankaineen ja rämeineen. Metsoa on pidetty vanhojen metsien lajina, mutta viime aikoina tätä käsitystä on jouduttu tarkistamaan: ilmeisesti metso kelpuuttaa soidinpaikakseen jo 30 vuotiaatkin mäntymetsät.

Kesällä metsokukot asustavat vahoissa kuusikoissa ja syksyn lähestyessä ne siirtyvät mäkimaiden haavikkoihin. Metsopoikueet emoineen viihtyvät nuorissa sekametsissä, joissa on riittävästi suojaa sekä monipuolinen aluskasvillisuus ja hyönteistö. Syksyn lähestyessä koppelot poikueineen etsiytyvät runsasmarjaisiin metsiin syömään mustikoita ja puolukoita. Talvisin molemmat sukupuolet viihtyvät mäntyvaltaisissa metsissä.

Metsot tekevät uusia metsoja kevällä. Soitimelle keräännytään maalis-huhtikuussa aamulla tai iltamyöhällä. Soidinpaikat ovat kohtalaisen vakiintuneet, mutta voivat toki siirtyä. Soidinalueen muoto on piirakkamainen: soidinkeskustaa ja parittelupaikkaa ympäröivät sektorimaiset kukkojen päiväreviirit.

Metson metsästysmuodot

Perinteisin tapa metsästää metsoa on kulkea saloja pitkin haukkuvan lintukoiran, useimmiten suomenpystykorvan, kanssa. Koira hakee linnun, jolloin se nousee puuhun ja koira alkaa hakkumaan sitä. Koiran kiinnittäessä linnun huomion itseensä, pääsee metsästäjä hiipimään varovaisesti ampumaetäisyydelle. Kovin lähelle ei haukussakaan olevaa lintua pääse, joten työkaluna on luodikko – tai pystykorvametsästäjän perusase, rihlakko. Myös seisovia koiria käytetään metsojahdissa, jolloin koira naulaa linnun katseellaan paikalleen ja näin mahdollistaa metsästäjän etenemisen tilanteen tasalle.

Koiraton metsästäjä korvaa karvaisen kaverin koivillaan. Tässä metsästysmuodossa linnut nousevat ilmaan metsästäjän edestä hänen kulkiessaan jahtimailla joko yksin tai rivissä muiden metsästäjien kanssa. Kaverin kanssa metsästettässä voidaan esimerkiksi kiertää suon laitoja siten, että toinen kulkee suon puolella ja toinen metsänrajassa. Karkko voi hyvällä onnella lentää suoraan jahtikaverin syliin.

Kolmas jahtimuoto on latvalinnustaminen. Tämä tapahtuu loppusyksystä tai talvella (lähinnä Ruotsissa, jossa laki tämän mahdollistaa), jolloin metso on siirtynyt männynneulasdietille. Suosituimpia ravintopuita ovat metsäpalon tai salamaniskun vaurioittamat puut tai hidaskasvuiset rämemännyt.

Metsoa haulikon kanssa jahdattaessa tulee kiinnittää erityistä huomiota ampumamatkoihin. Lihava ukko on melkoisen sitkeä eläin ja ylipitkältä matkalta ammuttuna jatkaa helposti lentoaan haavoittuneenakin. Mikäli luulet lintua sattuneen, kannattaa ehdottomasti kulkea se parisataa metriä karkon suuntaan katsomaan, josko haavoittunut lintu olisi käynyt lepäilemään ja antaisi mahdollisuuden paikkolaukaukselle.

Metson täyttäminen kahdella tapaa

Kun oma lintu ja saalisselfiet oli saatu kotiin, oli aika miettiä mitä linnulle tehdään. Koska ukko oli se ensimmäinen päätin viedä sen täytettäväksi. Pikaisella selauksella löysin palkintojakin töillään voittaneen eläintäyttäjä Esa Kemppaisen, jonka huomaan uskoin arvosaaliini. Parin kuukauden odottelun jälkeen sain Esalta komean trofeen ja linnun lihat pakastettuna.

Kun nahka oli täytetty, oli aika valmistaa juhlaruoka lihoista. Vuorasin kokonaisen linnun pekonilla ja paistetuilla vihanneksilla ja lykkäsin liemen kera uuniin paistumaan. Lintu kannattaa ottaa ulos lihojen ollessa vielä punaisia ja maukkaita. Kyytipojaksi keitin vielä punaviini-suklaakastikkeen.

Ja maistui muuten hyvältä.

Lisätietoja metson sielunelämästä löydät allaolevista linkeistä:

• Markku Pykäläinen – Metsäkanalinnut Suomessa, seminaarityö 1997
• Panu Kukkonen – Metsäkanalintujen saaliskiintiöt ja suositukset, Opinnäytetyö 2012
• Wikipedia: Metso
• Luonnossa: Metsojahti

• Riistakolmiot: Kesälaskenta, Metso 2014

• Riistakolmiot: Lajikuvaus, Metso
• Keski-Suomen Metsoparlamentti: Soidinpaikkaesite

Jutussa käytetyt Creative Commons lisenssin kuvat:

• Ukkometso: ”Capercaillie in the Black Forest, Germany” by David Palmer  – Oma teos. Licensed under CC BY 2.0 via Flickr – https://flic.kr/p/bVzyc8
• Naarasmetso: ”Tjader hona” by Farbror – Oma teos. Licensed under CC BY 3.0 via Wikimedia Commons – http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Tjader_hona.jpg#mediaviewer/File:Tjader_hona.jpg