Koppelo

Muutama kappale tappamisesta

Metsästys on harrastuksena selkeän tavoitteellista toimintaa: määritelmän mukaan onnistuneen reissun aikana joku eläin heittää henkensä ja päätyy saaliiksi. Jos näin ei tapahdu on kyse retkeilystä – riippumatta siitä oliko mukana aseita eli ei.

Miksi sitten vaivautua kirjoittamaan jostain niin itsestään selvästä asiasta kuin kuolemasta osana metsästysapahtumaa? Syynä on aiheen kiinnostavuus ei-metsästävien sekä kohta-metsästävien parissa. Harrastuksen ensiaskeleilla itseänikin mietitytti tuleva ensimmäinen saalistilanne jo paljon ennen kuin sinne asti päästiin.

Eläinten tappaminen ei, kaikesta pahansuovasta propagandasta huolimatta, ole ainoa harrastukseemme sisältyvä asia. Päinvastoin. Jokainen reissu ei, hyvistä aikomuksista riippumatta, pääty siihen, että ollaan kättä kyynerpäätä myöten kaapimassa ennätyssonnin sisuksia, joten epäonnistumisissa vellomisen sijaan keskitytään nauttimaan päämäärän sijaan matkasta – luonnosta, hyvästä seurasta ja vaikka nuotiokahveista. Joskus päästään taidolla tai tuurilla metsästystilanteeseenkin asti ja torrakon sanoessa viimeisen sanan muuttuu kuolema käsitteestä todeksi.

Täysipäisen maailmassa ei ole olemassa jauhelihapuuta tai lihapullalähdettä. Kuoleman rooli sekasyöjän ja metsästäjän ruokavaliossa on, ainakin useimmille meistä, itsestäänselvyys. Tunnetasolla sen kohtaaminen on kuitenkin vaikeampaa, koska nyky-yhteiskunta on tehnyt parhaansa kuoleman piilottamiseksi koski se sitten ruokaa, lemmikkejä tai kanssaihmisiä. Olemme vieraantuneet asiasta, joka on yhtä luonnollinen kuin elämäkin.

Oma suhtautumiseni on kaksijakoinen. Vaikka saaliin saamisen riemu on suuri, en nauti itse tappamisesta. Se on lähinnä pakollinen ja nopea suoritus riistan saamiseksi pöytään. Metsästäminen pelkän tappamisen ilon takia tuntuu ajatuksenakin vieraalta. Elämän lopettaminen on sääli, mutta myös osa kiertokulkua. Suurimmat paineet ovat pyövelintyön asiallisessa ja nopeassa suorittamisessa, koska epävarmuus aiheuttaa turhaa kärsimystä. Muu on loppujen lopuksi vain ruuan prosessointia. Kuoleman myötä eläin muuttuu ruuaksi ja sitä aletaan käsittelemään sellaisena.

Tappaminen on vedenjakaja. Vaikka riista maistuisi, likaisen työn suorittaminen omin käsin lienee monelle suurimpia esteitä metsästyksen aloittamiselle. Toisaalta samalla tehotilalta kiikutettu, naulalla päähän ammuttu lehmä pääsee pyhäpöytään ilman ateriaan liittyviä tunnontuskia. Yleistä mielipidekenttää tutkittaessa lopputuloksella, eläimen kuolemalla, tuntuu olevan vähemmän merkitystä kuin sillä kuka surmatyön suorittaa.

Suomalainen metsästyskulttuuri opettaa kunnioittamaan riistaa. Kunnioitus ilmenee monella tavalla: riistaruuissa, trofeissa, kaatokuvissa ja tarinoissa. Se ilmenee myös siinä, miten saaliimme kohtaa loppunsa. Eettinen metsästäjä ei näe jahdeistaan painajaisia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *