Suoritin metsästäjätutkinnon keväällä 2011 ja vietin suuren osan tutkintoa seuranneesta kesästä Espoon ampumaradalla Lahnuksessa halkomassa savikiekkoja. Olin täysin vakuuttunut, että syksyn tullen suurin haasteeni olisi ehtiä ajoissa tiputtamaan kaikki kohti lentävät siivekkäät ja olin salaa huolissani kaksireikäiseni rajoitetusta patruunakapasiteetista.
Kaupunkilaiselle voi tulla yllätyksenä, ettei metsä olekkaan luomulihatiski, josta paisti napataan vuoronumeron sijaan roiskimalla hauleja sopivannäköiseen otukseen. Tähän päivään mennessä en esimerkiksi ole millään kymmenistä metsästysretkistäni nähnyt ensimmäistäkään oravaa, vaikka täällä pääkaupunkiseudulla niitä tuntuu olevan tusina joka kuusessa.
Ensimmäinen syksy tuli ja kanalintukausi sen mukana. Olin varannut hyvissä ajoin, loppuvathan ne aina kesken, kolmen päivän metsästysluvat ja mökin Keihäsjärvellä, jonne suuntasin uudenkiiltävä pyypilli ja riistapussi taskuissani.
Sitä pilliä piipitettiinkin sitten pitkään ja hartaasti ympäri suomenmaata ennen kun pussille tuli minkään valtakunnan käyttöä.
Ensimmäisen syksyn saldo oli pyöreä nolla. Pitkin talvea käytiin vielä useampaan otteeseen Evolla etsimässä milloin jänistä (ei näkynyt) ja milloin oravaa (ilmeisesti kuolleet sukupuuttoon pääkaupunkiseudun ulkopuolella). Viimein maaliskuu ja jäniskauden loppu koitti armahtaen väsyneen eränkävijän.
Ensimmäisen vuoden 11 metsästyspäivää eivät siis tuottaneet tulokseksi muuta kuin hirveän saaliinhimon. Toki vaimon ja vasta hankitun saksanseisojan kanssa eräillessä vietetyt päivät olivat palkinto jo itsessään, mutta ilman saalista touhua ei oikein kehdannut metsästykseksi kutsua kun ”aseistettu partiolaistoiminta” olisi ollut lähempänä totuutta.
Toisena vuonna alkoi tapahtua. Syksyn 2012 ensimmäinen metsästysreissu tehtiin meille jo suosikiksi muodostuneelle Evon alueelle. Se taitaa olla myös muiden metsästäjien, retkeilijöiden ja partiolaisten suosiossa, koska alueen tusinasta laavusta huolimatta viereenänkijää oli riesaksi asti.
Reissu eteni totuttua rataa: vettä tuli ja saalista ei näkynyt. Pyiden olemassaolosta ainoana todisteena toimivat satunnaiset piipitykset. Pyyt eivät kuitenkaan uskaltautuneet sataa metriä lähemmäs litimärkää metsämiestä.
Hyppäsimme sunnuntaiaamuna autoon tarkoituksenamme siirtyä paremmille metsästysmaille tukikohtanamme toimineelta Keltaojan laavulta. Pienen matkan ajettuamme huomasi vaimo ruskean, pulleanmallisen linnun kävelemässä muina teerinä pitkin hiekkatietä. Lintuja siis todistettavasti löytyi ja niiden mukana löytyi myös uusi into siirtyä kaatosateeseen. Auto siis parkkiin ja metsään katsomaan, josko paisti olisi pöllähtänyt kävelymatkan päähän.
Samaa lintua ei enää sillä reissulla yhytetty, mutta paikka tuntui toimivalta sillä pian metsässä alkoi kaikua pyyn iloinen viheltely. Tällä kertaa lintu oli lähellä, jopa niin lähellä, että oli parempi alkaa tutkimaan tilanteen kehittymistä maan tasalta läheisen kuusen oksien suojista. Muutaman tovin ja pillityksen jälkeen vierestä kuuluikin siipien havinaa ja lintu lennähti istumaan noin parinkymmenen metrin päässä olevalle männynoksalle.
Suora ampumalinja, hyvä piilo ja lintu täysin tietämätön lähellä tärisevästä metsästäjänalusta. Tilanne ei olisi voinut olla yhtään parempi. Osoitin tuliluikun vapisevin käsin kuusen oksien lomasta kohti lintua, tähtäsin niinkuin haulikolla vain voi ja painoin liipasinta.
Niiden tyttömäisten ilonkiljahdusten, mitä linnun putoaminen ja löytyminen saivat raavaan miehen päästämään, päätyminen julkisuuteen olisi loannut hyvän nimeni ikiajoiksi. Onneksi korpi kätki salaisuuden ja julkisuuteen tämä ensimmäinen saavutukseni tiedotettiin ajallaan modernisti ja tyylikkäästi sosiaalisen median kautta.
One comment